Olin tarkoituksella jättänyt kirjoittamatta lääkäripulasta, koska netistä löytyy siitä lukemattomia keskusteluja ja ajattelin blogissani keskittyä lähinnä omiin kokemuksiini lääkärin työssä. Blogini viimeisten kommenttien takia käsittelen nyt lääkäripulaa.
Käsittääkseni lääkäripulalla tarkoitetaan sitä, että lääkäreitä ei ole riittävästi tekemään kaikkia niitä töitä, joita yhteiskunnassa lääkäreille on osoitettu. Joko lääkäreitä on liian vähän tai lääkäreille osoitetaan liikaa töitä. Kolmas vaihtoehto on, että lääkäreitä olisi riittävästi tekemään lääkäreille osoitetut työt, mutta lääkärien työaikaa hukkaantuu liikaa mm. paperitöihin ja tietokoneiden kanssa tappelemiseen.
Työssäkäyvien lääkärien määrä Suomessa on noin OECD-maiden keskitasoa, joten Suomessa ei pitäisi olla ainakaan poikkeuksellista vajausta lääkäreistä. Lääkärien koulutusmääriä on myös viime vuosina nostettu ja nykyään joka sadas ikäluokastaan koulutetaan lääkäriksi. Tällä koulutusmäärällä Suomen lääkäritiheys tulee nousemaan, mutta muutos tapahtuu hitaasti vuosien kuluessa.
Lääkärien työtaakkaa on jatkuvasti lisätty mm. tarkennetuilla vaatimuksilla sairauskertomusmerkinnöistä ja erilaisilla lausunto- ja todistusasioilla. Samaan aikaan on siirretty osa lääkärien perinteisistä töistä hoitajille. Kokonaisuudessa terveydenhuollon työtaakka on lisääntynyt huomattavasti hoitomuotojen kehittyessä ja hoitojen ulottuessa myös yhä huonompikuntoisiin ja vanhempiin potilaisiin. Kannattaako 80-vuotiaan mummon polviin leikata tekoniveliä tai 90-vuotiaan mummon sepelvaltimoita pallolaajentaa olisikin kokonaan toisen kirjoituksen aihe.
Viime syksynä uutisoitiin, että erikoissairaanhoidossa lääkärien työajasta jo 60 prosenttia kuluu paperitöissä. Kaikki lääkärien tietokoneiden ja paperien palvontaan käyttämä aika on suoraan pois potilastyöstä. Kirjoitin aiemmin myös sihteerin töistä, joita jouduin terveyskeskuksessa tekemään. Niiden lisäksi jouduin myös pukemaan ja riisumaan potilaita, toimimaan sosiaalityöntekijänä, nuorisotyöntekijänä ja vanhusten keskustelukaverina. Voin ihan hyvin tehdä myös sihteerin töitä, mutta on turha itkeä lääkäripulaa, jos lääkärin työpäivä täyttyy muulla kuin lääkärikoulussa opitulla.
Lääkäripulaa voi lievittää kolmella tapaa: lääkärimäärää lisäämällä, työnjakoa muuttamalla tai toimintaa tehostamalla. Lääkärikoulutusta on jo lisätty ja nyt valmistuvat ensimmäiset suuret kurssit. Koulutus on erittäin hidas tapa vaikuttaa lääkärimäärään ja koulutuksen lisäämisen vaikutus nähdään kunnolla vasta vuosikymmenten päästä. Koulutuksen lisääminen ei myöskään auta, jos lääkärit mieluummin hakeutuvat töihin muualle kuin lääkäripulasta kärsiviin suolakaivoksiin.
Julkisuudessa on keskusteltu myös terveydenhuollon työnjaon muuttamisesta. Ehkä näkyvimpänä keskusteluissa on ollut hoitajaresepti. Hoitajilla ei ole yhtä kattavaa farmakologista koulutusta kuin lääkäreillä ja pula hoitajista on paikoin jopa pahempi kuin lääkäripula. Onko mitään järkeä siirtää harvoille hoitajille lääkärien ydinosaamiseen kuuluvia tehtäviä, samalla kun lääkärit keskittyvät töihin, joihin lääkäreillä ei ole koulutusta? Hoitajille riittää enemmän kuin tarpeeksi hoitajien koulutuksen mukaisia töitä.
Kannattaisiko terveydenhuoltoon palkata esim. konekirjoittajia tekemään paperitöitä ja kirjoittamaan saneluita. Viime aikoina säästöjä tavoiteltaessa konekirjoittajista on päinvastoin pyritty eroon sillä seurauksella, että hitaasti kaksisormijärjestelmällä kirjoittavat kokeneet lääkärit käyttävät suuren osan päivästään tietokoneiden kanssa tappelemiseen. Terveydenhuollon toimintaa tulisi myös tehostaa muutenkin kuin käskemällä juoksemaan tai kirjoittamaan nopeammin. Jopa eduskunnan tarkastusvaliokunta puuttui syksyllä toimimattomiin terveydenhuollon tietojärjestelmiin ja tietojen käsin kopioimisen aiheuttamaan turhaan työhön.
En poissulje lääkärikoulutuksen lisäämistä yhtenä vaihtoehtona, mutta pelkkä koulutusmäärien nostosta paasaaminen kuvaa puhujan tietämättömyyttä ongelman luonteesta. Suomessa ei todellisuudessa ole kyse oikeasta lääkäripulasta vaan huonosta työnjaosta ja huonoista tietojärjestelmistä. Ongelmaa voi yrittää lievittää kouluttamalla lisää lääkäreitä, mutta lääkäripula ei korjaannu ennen kuin lääkärit saavat keskittyä lääkärin töihin.
perjantaina 6. helmikuuta 2009
perjantaina 30. tammikuuta 2009
Priorisointi
Yritän lyhyesti valottaa viimeisen vuoden aikana heränneitä ajatuksia priorisoinnista terveyskeskuksessa. Ei kannata vetää herneitä nenään, kaikki perustelut eivät mitenkään mahtuneet mukaan tähän tekstiin.
Potilaiden ja sairauksien hoidon priorisoiminen olisi terveydenhuollon rahoituksesta päättävien poliitikkojen tehtävä. Mikäli rahaa ei anneta riittävästi kaikkien potilaiden hoitamiseksi, tulisi poliitikkojen päättää, ketkä tai mitkä sairaudet jätetään hoitamatta. Tosin eduskunnan oikeusasiamies on todennut, että nykylainsäädännöllä vaikuttavaa hoitoa ei voi jättää antamatta hinnan takia. Eli periaatteessa poliitikot eivät voisi kieltäytyä antamasta rahaa, jos potilaiden hyvään hoitoon tarvitaan lisää rahaa. Tästä huolimatta peruspalveluministeri Risikko totesi syksyllä, ettei syöpähoitoihin tipu lisää rahaa , sen sijaan ministeri ehdottaa hoitoviiveiden tarkempaa tilastointia ja hoitojen antamista myös iltaisin. Risikolta jäi kertomatta, miten iltaisin annettava hoito kustannetaan ilman lisärahaa.
Omalääkärillä ei ole työaikaa, jonka turvin pääsisi illaksi kotiin ja aiemman terveyskeskukseni alueella edes yleislääketieteen erikoislääkärit eivät selvinneet väestöistään 40 viikkotyötunnissa. Lääkäreiltähän ei väestöjen koosta kysytä, vaan työnantaja määrittää yksipuolisesti väestöjen koot. Erikoislääkärit asettuvat vuosien mittaan siedettävämpiin väestöihin ja kaikkein hirveimmät väestöt jäävät vasta valmistuneille lääkäreille. Eurolääkärillä ei siis useinkaan ole edes teoreettisia mahdollisuuksia tehdä kaikkea mitä pitäisi.
Pakollista tk-jaksoa perustellaan koulutuksella, mutta todellisuudessa aloittavan omalääkärin työ on niin kiireinen, että varsin monet lääkärit ensimmäisenä priorisoivat työnteon ja jättävät koulutukset väliin. Muutamat tutut jättivät kiireisimpinä päivinä jopa ruokatauon väliin, jolloin säästyi myös iltapäivän vessatauon vaatima aika.
Omalääkärin on pakko priorisoida töitään. Aluksi priorisointi tapahtui hallitsemattomasti ja automaattisesti. Kaikkea ei ehtinyt tekemään ja vähemmän kiireiset asiat vain jäivät tekemättä. Paperipinon kasvaessa riskinä oli, että vähemmän tärkeiden papereiden sekaan hautautui oikeasti tärkeitä ja kiireellisiä asioita. Kollegani joutui lopulta epätoivossaan heittämään koko selvitettäviä -pinon tietosuojajätteeseen pinon kasvettua täysin hallitsemattomaksi. Pakon edessä muokkasin omaa tapaani priorisoida jollain tavalla hallitummaksi.
Ennen potilaiden priorisointia jätin kaiken ylimääräisen tilastoinnin ja hallinnon vaatiman paperisaastan, jolla ei ole merkitystä potilastyöhön. Terveyskeskuksessamme vuosikontrollit tulisi kirjata monimutkaisen lähes sivun mittaisen ohjeen mukaisesti, jotta johtoportaalle tulisi tilastomateriaalia analysoitavaksi. Lisäksi syksyllä järjestettiin teemaviikko, jonka aikana kaikilta potilaita piti selvittää jotain sydän- ja verisuonitautien riskejä tms. ja tilastoida tiedot nettisivulle tietokantaan. Varmasti hyödyllisiä tilastoja, mutta jos kerran joudun jo nyt hoitamaan potilaita huonommin kuin haluaisin, niin jätän tilastoinnit tekemättä.
Lopetin varsin nopeasti myös potilaiden kutsumisen vuosikontrolliin ja potilaan uusittavaksi pyytämien reseptien tarkan syynäämisen, paitsi PKV-lääkkeiden osalta. Jos potilas toivoo uusittavaksi verenpainelääkkeitään, vaikka ei ole käynyt lääkärissä vuosiin, niin potilas toivottavasti itse seuraa verenpaineitaan. Enkä näe järkeä kehottaa potilasta tilaamaan vastaanottoaika, jota ei ole antaa.
Potilaita ja sairauksia priorisoidessa tärkeintä olisi tietenkin lääketieteellinen kiireellisyys ja tärkeys. Tämän jälkeen seuraavaksi tärkeintä on suojata oma selusta mahdollisimman hyvin. Jos pitää huolen siitä, etteivät potilaat ja omaiset halua tehdä kanteluita ja että mahdolliset kantelut eivät mene läpi, niin ei potilaan hoitokaan kauhean huonoa voi olla. Selustan suojaamisella lisäksi säästää tulevaisuudessa omaa ja ylilääkärin aikaa kanteluihin vastaamisesta, jolloin aikaa riittää enemmän potilastyöhön.
Potilaiden hoidossa tulee myös huomioida, miten potilaat hoitavat itse itseään. Jos potilas ei ollenkaan panosta omiin elämäntapoihinsa, niin ei omalääkärikään voi tehdä ihmeitä. Jos ateriainsuliinia käyttävä diabeetikko ei itse viitsi mitata verensokeriaan kuin pari kertaa päivässä satunnaisina kellonaikoina, niin ei ole ihme, jos HbA1c on koholla. Samoin on verenpainepotilaiden kanssa, yksittäisen vastaanotolla saadun lukeman perusteella ei kannata lääkitystä sorkkia, jos potilas ei tee omaa verenpaineseurantaa. Varsinkin terveyskeskusjakson alun kaaoksessa jouduin lisäksi nostamaan puuttumisrajaani verenpaineeseen ja kolesteroleihin hoitosuosituksia korkeammaksi.
Hoitoratkaisua tehdessä mietin, miten pystyn pitämään potilaan mahdollisimman pitkään poissa omalta tai työkaverin vastaanotolta. Kahdesta lähes tasavahvasta hoitovaihtoehdosta valitsen vähemmän kontrollointia vaativan. Useimmiten jatkot sujuvat myös puhelimessa ja vain hyvin harvoin kutsun potilasta uudestaan vastaanotolleni.
Lisäksi pyrin vähentää työmäärääni korostamalla potilaan vastuuta. Kehoitan hakeutumaan päivystykseen tai ottamaan yhteyttä, mikäli oireet eivät helpota tai pahenevat. Korostan potilaalle laboratorio- ja röntgenvastausten kysymisen tärkeyttä (idioottimainen sairauskertomusjärjestelmä kun ei ilmoita lääkärille rutiinisti vastauksista). Näin vältän turhat tarralaput, ”soita sitä ja tee tätä”. Potilas on itse viime kädessä vastuussa omasta hoidostaan, ja jos ei noudata lääkärin ohjeita niin en voi asialle mitään.
Haluaisin toki tehdä työn kaikkien lakien, asetusten ja hoitosuositusten mukaan, mutta myös ylilääkärini mukaan se on täysin mahdotonta. Mutta eikö nimenomaan ylilääkärin tehtävä olisi mitoittaa väestöt sen kokoisiksi, että niitä voisi noudattaa!
Ps. kirjottelen nyt siis näitä menneitä terveyskeskusajan muistoja, joita en tk-jakson aikana ehtinyt kirjoittaa blogiin.
Potilaiden ja sairauksien hoidon priorisoiminen olisi terveydenhuollon rahoituksesta päättävien poliitikkojen tehtävä. Mikäli rahaa ei anneta riittävästi kaikkien potilaiden hoitamiseksi, tulisi poliitikkojen päättää, ketkä tai mitkä sairaudet jätetään hoitamatta. Tosin eduskunnan oikeusasiamies on todennut, että nykylainsäädännöllä vaikuttavaa hoitoa ei voi jättää antamatta hinnan takia. Eli periaatteessa poliitikot eivät voisi kieltäytyä antamasta rahaa, jos potilaiden hyvään hoitoon tarvitaan lisää rahaa. Tästä huolimatta peruspalveluministeri Risikko totesi syksyllä, ettei syöpähoitoihin tipu lisää rahaa , sen sijaan ministeri ehdottaa hoitoviiveiden tarkempaa tilastointia ja hoitojen antamista myös iltaisin. Risikolta jäi kertomatta, miten iltaisin annettava hoito kustannetaan ilman lisärahaa.
Omalääkärillä ei ole työaikaa, jonka turvin pääsisi illaksi kotiin ja aiemman terveyskeskukseni alueella edes yleislääketieteen erikoislääkärit eivät selvinneet väestöistään 40 viikkotyötunnissa. Lääkäreiltähän ei väestöjen koosta kysytä, vaan työnantaja määrittää yksipuolisesti väestöjen koot. Erikoislääkärit asettuvat vuosien mittaan siedettävämpiin väestöihin ja kaikkein hirveimmät väestöt jäävät vasta valmistuneille lääkäreille. Eurolääkärillä ei siis useinkaan ole edes teoreettisia mahdollisuuksia tehdä kaikkea mitä pitäisi.
Pakollista tk-jaksoa perustellaan koulutuksella, mutta todellisuudessa aloittavan omalääkärin työ on niin kiireinen, että varsin monet lääkärit ensimmäisenä priorisoivat työnteon ja jättävät koulutukset väliin. Muutamat tutut jättivät kiireisimpinä päivinä jopa ruokatauon väliin, jolloin säästyi myös iltapäivän vessatauon vaatima aika.
Omalääkärin on pakko priorisoida töitään. Aluksi priorisointi tapahtui hallitsemattomasti ja automaattisesti. Kaikkea ei ehtinyt tekemään ja vähemmän kiireiset asiat vain jäivät tekemättä. Paperipinon kasvaessa riskinä oli, että vähemmän tärkeiden papereiden sekaan hautautui oikeasti tärkeitä ja kiireellisiä asioita. Kollegani joutui lopulta epätoivossaan heittämään koko selvitettäviä -pinon tietosuojajätteeseen pinon kasvettua täysin hallitsemattomaksi. Pakon edessä muokkasin omaa tapaani priorisoida jollain tavalla hallitummaksi.
Ennen potilaiden priorisointia jätin kaiken ylimääräisen tilastoinnin ja hallinnon vaatiman paperisaastan, jolla ei ole merkitystä potilastyöhön. Terveyskeskuksessamme vuosikontrollit tulisi kirjata monimutkaisen lähes sivun mittaisen ohjeen mukaisesti, jotta johtoportaalle tulisi tilastomateriaalia analysoitavaksi. Lisäksi syksyllä järjestettiin teemaviikko, jonka aikana kaikilta potilaita piti selvittää jotain sydän- ja verisuonitautien riskejä tms. ja tilastoida tiedot nettisivulle tietokantaan. Varmasti hyödyllisiä tilastoja, mutta jos kerran joudun jo nyt hoitamaan potilaita huonommin kuin haluaisin, niin jätän tilastoinnit tekemättä.
Lopetin varsin nopeasti myös potilaiden kutsumisen vuosikontrolliin ja potilaan uusittavaksi pyytämien reseptien tarkan syynäämisen, paitsi PKV-lääkkeiden osalta. Jos potilas toivoo uusittavaksi verenpainelääkkeitään, vaikka ei ole käynyt lääkärissä vuosiin, niin potilas toivottavasti itse seuraa verenpaineitaan. Enkä näe järkeä kehottaa potilasta tilaamaan vastaanottoaika, jota ei ole antaa.
Potilaita ja sairauksia priorisoidessa tärkeintä olisi tietenkin lääketieteellinen kiireellisyys ja tärkeys. Tämän jälkeen seuraavaksi tärkeintä on suojata oma selusta mahdollisimman hyvin. Jos pitää huolen siitä, etteivät potilaat ja omaiset halua tehdä kanteluita ja että mahdolliset kantelut eivät mene läpi, niin ei potilaan hoitokaan kauhean huonoa voi olla. Selustan suojaamisella lisäksi säästää tulevaisuudessa omaa ja ylilääkärin aikaa kanteluihin vastaamisesta, jolloin aikaa riittää enemmän potilastyöhön.
Potilaiden hoidossa tulee myös huomioida, miten potilaat hoitavat itse itseään. Jos potilas ei ollenkaan panosta omiin elämäntapoihinsa, niin ei omalääkärikään voi tehdä ihmeitä. Jos ateriainsuliinia käyttävä diabeetikko ei itse viitsi mitata verensokeriaan kuin pari kertaa päivässä satunnaisina kellonaikoina, niin ei ole ihme, jos HbA1c on koholla. Samoin on verenpainepotilaiden kanssa, yksittäisen vastaanotolla saadun lukeman perusteella ei kannata lääkitystä sorkkia, jos potilas ei tee omaa verenpaineseurantaa. Varsinkin terveyskeskusjakson alun kaaoksessa jouduin lisäksi nostamaan puuttumisrajaani verenpaineeseen ja kolesteroleihin hoitosuosituksia korkeammaksi.
Hoitoratkaisua tehdessä mietin, miten pystyn pitämään potilaan mahdollisimman pitkään poissa omalta tai työkaverin vastaanotolta. Kahdesta lähes tasavahvasta hoitovaihtoehdosta valitsen vähemmän kontrollointia vaativan. Useimmiten jatkot sujuvat myös puhelimessa ja vain hyvin harvoin kutsun potilasta uudestaan vastaanotolleni.
Lisäksi pyrin vähentää työmäärääni korostamalla potilaan vastuuta. Kehoitan hakeutumaan päivystykseen tai ottamaan yhteyttä, mikäli oireet eivät helpota tai pahenevat. Korostan potilaalle laboratorio- ja röntgenvastausten kysymisen tärkeyttä (idioottimainen sairauskertomusjärjestelmä kun ei ilmoita lääkärille rutiinisti vastauksista). Näin vältän turhat tarralaput, ”soita sitä ja tee tätä”. Potilas on itse viime kädessä vastuussa omasta hoidostaan, ja jos ei noudata lääkärin ohjeita niin en voi asialle mitään.
Haluaisin toki tehdä työn kaikkien lakien, asetusten ja hoitosuositusten mukaan, mutta myös ylilääkärini mukaan se on täysin mahdotonta. Mutta eikö nimenomaan ylilääkärin tehtävä olisi mitoittaa väestöt sen kokoisiksi, että niitä voisi noudattaa!
Ps. kirjottelen nyt siis näitä menneitä terveyskeskusajan muistoja, joita en tk-jakson aikana ehtinyt kirjoittaa blogiin.
perjantaina 5. joulukuuta 2008
Burnout
Pakollinen yhdeksän kuukautta terveyskeskuksessa takana ja enää loppurutistus terveyskeskustöitä jäljellä. Työpäivät ovat venyneet viime aikoina keskimäärin kymmentuntisiksi, alkuviikosta jopa 11 tuntisiksi (ja lisäksi tietenkin työmatkat päälle). Viikonloput ja illat menevät palautuessa, eikä iltaisin jaksa harrastaa mitään. Ei siis ihme, että blogi on saanut jäädä.
Kuntamme terveyslautakunta on lopullisesti seonnut. 14000 koululaista ei riitä yhdelle lääkärille työmääräksi, vaan lisäksi pitäisi hoitaa kaikille avoin ilman ajanvarausta toimiva nuorisopoliklinikka. Eihän siihen kukaan suostu, niimpä tämäkin erikoislääkäri siirtyi joukostamme toisiin hommiin. Lisäksi terveysasemamme harvoista vakituisista väestövastuulääkäreistä yksi sai työtahdista tarpeekseen ja irtisanoutui, työt hän lopettaa onneksi vasta ensi vuoden puolella.
Apulaisylilääkäri kertoi alkuviikosta, että vuoden vaihteen jälkeen laskelmoiduista sijaisista kolme ei tulekaan. Kolmen lääkärin vajaus tarkoittaa yli 20 % vajausta miehitykseen. Jos mitään töitä ei jätetä tekemättä ja jos työt jaetaan loppujen kesken tasan, pitenee kymmenen tunnin työpäivä noin kahdella tunnilla. Vuokrafirman kautta sijaisia ei kuulemma voi ottaa, koska se maksaisi liikaa. Ihmettelen, jos seuraavia irtisanoutumisia joutuu odottelemaan pitkään.
Väestöni jää minun jälkeen ilman omalääkäriä, eikä potilaille ole siksi enää viikkoihin voinut antaa vastaanottoaikoja kiireettömien asioiden vuoksi. Hoitajat joutuvat hankalaan välikäteen myydessään eioota ja heltyvät antamaan akuuttiajan tai puhelinajan kiireettömään vaivaan. Esimerkiksi eilisellä puhelinajalla jouduin kolmelle potilaalle viidestä selittämään, että potilaan toivomaa lausuntoa tai lähetettä en voi puhelinsoiton perusteella kirjoittaa. Jos nämä kolme turhaa puhelinaikaa olisi vaihdettu yhdeksi vastaanotoksi, olisin ehtinyt tutkia ja hoitaa yhden näistä kolmesta asiasta.
Terveyskeskuslääkärin erittäin monipuolisesta työstä kertyi paljon muistoja ja ajatuksia, joita en ole (vielä) ehtinyt kirjoittaa blogiini. Ajatuksena on, että voisin joitain niistä ensi keväänä kirjoittaa, mutta en tiedä ehdinkö sitä koskaan tehdä. Eikä lääkärintyöt tähän lopu, voi olla että jatkan blogia sairaalamaailmasta.
Minä painun tästä vielä muutamaksi viikoksi takaisin suolakaivokseeni. Kiitokset kaikille kommentteja lähettäneille!
suolakaivos@gmail.com
Kuntamme terveyslautakunta on lopullisesti seonnut. 14000 koululaista ei riitä yhdelle lääkärille työmääräksi, vaan lisäksi pitäisi hoitaa kaikille avoin ilman ajanvarausta toimiva nuorisopoliklinikka. Eihän siihen kukaan suostu, niimpä tämäkin erikoislääkäri siirtyi joukostamme toisiin hommiin. Lisäksi terveysasemamme harvoista vakituisista väestövastuulääkäreistä yksi sai työtahdista tarpeekseen ja irtisanoutui, työt hän lopettaa onneksi vasta ensi vuoden puolella.
Apulaisylilääkäri kertoi alkuviikosta, että vuoden vaihteen jälkeen laskelmoiduista sijaisista kolme ei tulekaan. Kolmen lääkärin vajaus tarkoittaa yli 20 % vajausta miehitykseen. Jos mitään töitä ei jätetä tekemättä ja jos työt jaetaan loppujen kesken tasan, pitenee kymmenen tunnin työpäivä noin kahdella tunnilla. Vuokrafirman kautta sijaisia ei kuulemma voi ottaa, koska se maksaisi liikaa. Ihmettelen, jos seuraavia irtisanoutumisia joutuu odottelemaan pitkään.
Väestöni jää minun jälkeen ilman omalääkäriä, eikä potilaille ole siksi enää viikkoihin voinut antaa vastaanottoaikoja kiireettömien asioiden vuoksi. Hoitajat joutuvat hankalaan välikäteen myydessään eioota ja heltyvät antamaan akuuttiajan tai puhelinajan kiireettömään vaivaan. Esimerkiksi eilisellä puhelinajalla jouduin kolmelle potilaalle viidestä selittämään, että potilaan toivomaa lausuntoa tai lähetettä en voi puhelinsoiton perusteella kirjoittaa. Jos nämä kolme turhaa puhelinaikaa olisi vaihdettu yhdeksi vastaanotoksi, olisin ehtinyt tutkia ja hoitaa yhden näistä kolmesta asiasta.
Terveyskeskuslääkärin erittäin monipuolisesta työstä kertyi paljon muistoja ja ajatuksia, joita en ole (vielä) ehtinyt kirjoittaa blogiini. Ajatuksena on, että voisin joitain niistä ensi keväänä kirjoittaa, mutta en tiedä ehdinkö sitä koskaan tehdä. Eikä lääkärintyöt tähän lopu, voi olla että jatkan blogia sairaalamaailmasta.
Minä painun tästä vielä muutamaksi viikoksi takaisin suolakaivokseeni. Kiitokset kaikille kommentteja lähettäneille!
suolakaivos@gmail.com
perjantaina 24. lokakuuta 2008
Paminpyytäjät
Alkoholistien, narkkarien ja psyk+ -potilaiden lisäksi monet vanhukset kerjäävät pameja. Osalla vanhuksista bentsojen käyttö on hyvin hallinnassa, mutta monille on kehittynyt lääkeriippuvuus. Yksikin mummo tunnusti kotisairaanhoidon hoitajalle ottavansa ylimääräisiä unipillereitä, kun uni ei enää yhdellä pillerillä tule. Mummo pyysikin hoitajan välityksellä suurempaa annosta unilääkkeitä. Kieltäydyin nostamasta annostusta, mutta viikkoa myöhemmin loputkin Imovanet olivat "kadonneet" kaapista ja kotisairaanhoito pyysi lisää unilääkkeitä mummolle.
Todelliset päihteitä käyttävät paminpyytäjät ovat sitäkin rasittavampia. Vähän väliä reseptit ovat kadoksissa: potilaan mukaan resepti joko jäi apteekkiin, kissa söi reseptin tai resepti on varastettu potilaalta. Ja jos potilas ei saa pameja heti paikalla, niin potilas saa vieroitusoireena vähintään sydänkohtauksen ja syyttää siitä lääkäriä! Eihän niitä paminpyytäjien satuja usko kukaan, mutta vaikein tehtävä onkin sitten saada paminpyytäjä ulos ovesta ilman reseptiä tai hälytysnapin painamista.
Eräs paminpyytäjä pääsi vastaanotolle valehtelemalle hoitajalle kärsivänsä kovista rintakivuista. Heti ovesta sisälle päästyään potilas oli tuohtunut, kun pameja oli vähennetty. *****, teki mieli saman tien painaa rinnassa olevaa hälynappia ja pyytää vartijaa heittämään potilas ulos niska-perse-otteella. Toistaiseksi olen vielä hillinnyt itseni, ja puhumalla on yleensä päästy parempaan lopputulokseen.
Bentsoriippuvaisella pamit ja pkv-lääkereseptit polttavat näpeissä kuin ostomaanisilla raha. Yksi paminpyytäjä kertoi syövänsä kuukauden unilääkkeet kahdessa viikossa. Seuraavat kaksi viikkoa potilas sitten aluksi valvoo, mutta lopulta uni tulee jo ilman pamejakin. Ajattelin itsekseni, että sittenhän me voidaan nämä unilääkkeet lopettaa, koska potilas kuukausittain onnistuneesti vieroittaa itsensä unilääkkeistä.
Ehkä paras onnistumisen kokemukseni paminpyytäjistä on, kun käräytin yhden paminpyytäjän, joka haki pameja useilta lääkäreiltä. Vanhat sairauskertomukset alkoivat epäilyttää ja laitoin uusimisen ehdoksi, että saamme psykiatrian pkl:n sairauskertomustekstit. Viestin saatuaan potilas oli todennut hoitajalle, ettei enää tarvitsekaan niitä lääkkeitä. Lääkärille tyytyväisyyttä tuottaa myös, jos alkoholisoituneen paminpyytäjän saa lähtemään vastaanotolta vain mirtatsapiiniresepti (väsyttävä masennuslääke) kourassa.
Todelliset päihteitä käyttävät paminpyytäjät ovat sitäkin rasittavampia. Vähän väliä reseptit ovat kadoksissa: potilaan mukaan resepti joko jäi apteekkiin, kissa söi reseptin tai resepti on varastettu potilaalta. Ja jos potilas ei saa pameja heti paikalla, niin potilas saa vieroitusoireena vähintään sydänkohtauksen ja syyttää siitä lääkäriä! Eihän niitä paminpyytäjien satuja usko kukaan, mutta vaikein tehtävä onkin sitten saada paminpyytäjä ulos ovesta ilman reseptiä tai hälytysnapin painamista.
Eräs paminpyytäjä pääsi vastaanotolle valehtelemalle hoitajalle kärsivänsä kovista rintakivuista. Heti ovesta sisälle päästyään potilas oli tuohtunut, kun pameja oli vähennetty. *****, teki mieli saman tien painaa rinnassa olevaa hälynappia ja pyytää vartijaa heittämään potilas ulos niska-perse-otteella. Toistaiseksi olen vielä hillinnyt itseni, ja puhumalla on yleensä päästy parempaan lopputulokseen.
Bentsoriippuvaisella pamit ja pkv-lääkereseptit polttavat näpeissä kuin ostomaanisilla raha. Yksi paminpyytäjä kertoi syövänsä kuukauden unilääkkeet kahdessa viikossa. Seuraavat kaksi viikkoa potilas sitten aluksi valvoo, mutta lopulta uni tulee jo ilman pamejakin. Ajattelin itsekseni, että sittenhän me voidaan nämä unilääkkeet lopettaa, koska potilas kuukausittain onnistuneesti vieroittaa itsensä unilääkkeistä.
Ehkä paras onnistumisen kokemukseni paminpyytäjistä on, kun käräytin yhden paminpyytäjän, joka haki pameja useilta lääkäreiltä. Vanhat sairauskertomukset alkoivat epäilyttää ja laitoin uusimisen ehdoksi, että saamme psykiatrian pkl:n sairauskertomustekstit. Viestin saatuaan potilas oli todennut hoitajalle, ettei enää tarvitsekaan niitä lääkkeitä. Lääkärille tyytyväisyyttä tuottaa myös, jos alkoholisoituneen paminpyytäjän saa lähtemään vastaanotolta vain mirtatsapiiniresepti (väsyttävä masennuslääke) kourassa.
tiistaina 30. syyskuuta 2008
Konsultaatio
Risikko haluaa erikoislääkäreitä terveyskeskuksiin. Terveyskeskuslääkärille riittäisi, jos saisi tarvittaessa erikoislääkärin puhelimella kiinni. Viime viikolla yritin tavoittaa ihotautilääkäriä potilaan hankalan ihottuman vuoksi.
Soitin sairaalan ihotautipäivystäjälle, jonka numeron olen saanut selvitettyä. Päivystävä erikoistuva lääkäri vastasi välittömästi, mutta ohjasi soittamaan konsultoivalle erikoislääkärille vaihteen kautta. Ensin odotin 1½ minuuttia päästäkseni läpi keskussairaalan puhelinvaihteesta, johon myös omaiset soittavat. Vaihde yhdisti seniorikonsultille ja 1½ minuutin odottelun jälkeen vaihde totesi, ettei vastaa ja antoi suoran numeron. Soitin yhtäjaksoisesti suoraan numeroon 7 minuutin ajan ja hetkeä myöhemmin vielä 5 minuutin ajan ennen kuin luovutin.
Sisuunnuin, ja halusin nyt kokeilla, saako terveyskeskuslääkäri ihotautilääkärin konsultaation niin halutessaan. Yritin siis tavoittaa opettajamme ihokurssilta: tällä kertaa 2min odottelu ennen kuin vaihteessa vastattiin. Ensimmäinen opettajista ei vastannut 3min odottelulla, pyysin vaihteelta toisen opettajamme ja 30 sekuntin odottelun jälkeen tärppäsi. Opettajalla oli kokous kesken, mutta sain vajaan kahden minuutin konsultaation aikana ohjeet ja mielenrauhan.
Olin puhelimessa yhteensä 22,5 minuuttia, josta 20,5 minuuttia odottamista ja vain 2min konsultaatiota. Muistui mieleen, miksi en ole yrittänytkään konsultoida erikoislääkäreitä.
Erikoislääkäreillä on kädet täynnä töitä erikoissairaanhoidossa. Tilanne ei helpotu sillä, että pakotetaan erikoislääkärit ruuhkiin ajelemaan ympäri sairaanhoitopiiriä. Alkuun riittäisi lääkäreille oma puhelinvaihde ja mahdollisuus konsultoida erikoislääkäriä. Nyt on useamman kerran tullut tehtyä lähete esh-päivystykseen, kun 1-7 vrk kiireellisyydellä tehtyyn lähetteeseen ei reagoida ja erikoislääkäriä ei puhelimella tavoita.
Soitin sairaalan ihotautipäivystäjälle, jonka numeron olen saanut selvitettyä. Päivystävä erikoistuva lääkäri vastasi välittömästi, mutta ohjasi soittamaan konsultoivalle erikoislääkärille vaihteen kautta. Ensin odotin 1½ minuuttia päästäkseni läpi keskussairaalan puhelinvaihteesta, johon myös omaiset soittavat. Vaihde yhdisti seniorikonsultille ja 1½ minuutin odottelun jälkeen vaihde totesi, ettei vastaa ja antoi suoran numeron. Soitin yhtäjaksoisesti suoraan numeroon 7 minuutin ajan ja hetkeä myöhemmin vielä 5 minuutin ajan ennen kuin luovutin.
Sisuunnuin, ja halusin nyt kokeilla, saako terveyskeskuslääkäri ihotautilääkärin konsultaation niin halutessaan. Yritin siis tavoittaa opettajamme ihokurssilta: tällä kertaa 2min odottelu ennen kuin vaihteessa vastattiin. Ensimmäinen opettajista ei vastannut 3min odottelulla, pyysin vaihteelta toisen opettajamme ja 30 sekuntin odottelun jälkeen tärppäsi. Opettajalla oli kokous kesken, mutta sain vajaan kahden minuutin konsultaation aikana ohjeet ja mielenrauhan.
Olin puhelimessa yhteensä 22,5 minuuttia, josta 20,5 minuuttia odottamista ja vain 2min konsultaatiota. Muistui mieleen, miksi en ole yrittänytkään konsultoida erikoislääkäreitä.
Erikoislääkäreillä on kädet täynnä töitä erikoissairaanhoidossa. Tilanne ei helpotu sillä, että pakotetaan erikoislääkärit ruuhkiin ajelemaan ympäri sairaanhoitopiiriä. Alkuun riittäisi lääkäreille oma puhelinvaihde ja mahdollisuus konsultoida erikoislääkäriä. Nyt on useamman kerran tullut tehtyä lähete esh-päivystykseen, kun 1-7 vrk kiireellisyydellä tehtyyn lähetteeseen ei reagoida ja erikoislääkäriä ei puhelimella tavoita.
torstaina 18. syyskuuta 2008
Somatisaatio
Yksi väestöni potilaista on noin 30-vuotias perusterve nainen. Viimeisen viiden vuoden aikana hänelle on kertynyt 38 yleislääketieteen sivua, 28 sivua laboratoriotutkimuksia, 30 lähetettä tai konsultaatiopyyntöä erikoissairaanhoitoon ja 28 esh:n palautetta, lisäksi useampi ostopalvelulähete, 8 perhetyön lehteä, 2 fysioterapiasivua ja lukuisia muita sairauskertomussivuja. Potilaalle on kirjoitettu 215 reseptiä, joista osaa on toki myös uusittu. Mitään varsinaisia perussairauksia ei kuitenkaan ole lukuisissa tutkimuksissa löydetty.
Potilaalla on tapana tulla terveysaseman päiväpäivystykseen sen sijaan, että varaisi pidemmän ajan omalääkärille. Päivystykseenkin potilas tulee aina n. 15-20 minuuttia myöhässä, mutta pakkohan päivystyspotilas on katsoa. Todellisuudessa päivystävät lääkärit tutkivat vain sen verran, että voivat poissulkea oikeasti päivystykselliset vaivat. Sama kuvio toistuu myös potilaan parin lapsen kohdalla ja äiti ravaa tarkistuttamassa heitä jatkuvasti päivystyksessä mitättömien oireiden takia. Ja saapuu aina vähintään vartin myöhässä.
Yritin puuttua tähän kierteeseen ja varasin potilaalle tunnin ajan omalle vastaanotolleni, jotta voisimme käydä rauhassa läpi oireita ja miettiä mistä lukuisat oireet ja käynnit voisivat johtua. Ainaisen myöhästelyn takia annoin potilaalle tarkoituksella 10 minuuttia aikaisemman ajan kuin minkä merkitsin ajanvarauskirjaani. Silti kävin huutelemassa potilasta käytävästä puolen tunnin ajan, kunnes potilaan nimi lisättiin iltapäivän päivystyslistalleni. ***tu! Potilas oli soittanut hoitajalle unohtaneensa aamupäivän ajan ja saanut uuden ajan päivystykseen. Kävin pyytämässä hoitajilta, että peruvat päivystysajan ja antavat potilaalle uuden 30min vastaanottoajan myöhemmin, todennäköisesti potilas ei tule sillekään vaan menee päivystykseen...
Potilaalla on tapana tulla terveysaseman päiväpäivystykseen sen sijaan, että varaisi pidemmän ajan omalääkärille. Päivystykseenkin potilas tulee aina n. 15-20 minuuttia myöhässä, mutta pakkohan päivystyspotilas on katsoa. Todellisuudessa päivystävät lääkärit tutkivat vain sen verran, että voivat poissulkea oikeasti päivystykselliset vaivat. Sama kuvio toistuu myös potilaan parin lapsen kohdalla ja äiti ravaa tarkistuttamassa heitä jatkuvasti päivystyksessä mitättömien oireiden takia. Ja saapuu aina vähintään vartin myöhässä.
Yritin puuttua tähän kierteeseen ja varasin potilaalle tunnin ajan omalle vastaanotolleni, jotta voisimme käydä rauhassa läpi oireita ja miettiä mistä lukuisat oireet ja käynnit voisivat johtua. Ainaisen myöhästelyn takia annoin potilaalle tarkoituksella 10 minuuttia aikaisemman ajan kuin minkä merkitsin ajanvarauskirjaani. Silti kävin huutelemassa potilasta käytävästä puolen tunnin ajan, kunnes potilaan nimi lisättiin iltapäivän päivystyslistalleni. ***tu! Potilas oli soittanut hoitajalle unohtaneensa aamupäivän ajan ja saanut uuden ajan päivystykseen. Kävin pyytämässä hoitajilta, että peruvat päivystysajan ja antavat potilaalle uuden 30min vastaanottoajan myöhemmin, todennäköisesti potilas ei tule sillekään vaan menee päivystykseen...
perjantaina 8. elokuuta 2008
Läskit
On varsin tavallista, että potilaan pakaravako jatkuu yhtenäisenä hartioiden väliin. Yritä siinä sitten kuunnella hengitysääniä, kun stetoskoopin ja keuhkojen väliin on kerätty 10cm elämäniloa. Vatsan palpaatiossa voi hyvällä omallatunnolla kirjoittaa sairauskertomukseen ”vatsa palpoiden pehmeä ja myötäävä”. Tarkoitus olisi kuitenkin tunnustella lihaskerroksen sisäpuolella olevia sisäelimiä, eikä upottaa käsiään ranteita myöten rasvaan. Gynekologisessa tutkimuksessa spekula (tähystin) ei riitä edes emättimen suuaukolle asti, vaikka näkyvyys pitäisi saada kohdunnapukkaan asti. Lihavan tutkiminen kunnolla onkin usein täysin mahdotonta.
Terveyskeskuksessa olen säälimättä pannut polvikipua valittavat pyöreiltä näyttävät mummot puntariin. Puntarointia seuraa usein uskomaton selittely, miksi pituutta on 160cm ja painoa 100kg. Syy lihavuuteen löytyy yleensä muualta kuin potilaasta, yleisimmin syytetään geenejä. Ristiriitaista on, että geenit eivät ole parissa sadassa vuodessa muuttuneet juuri miksikään, mutta lihavien ihmisten osuus on räjähtänyt. Kyllästyttääkin jo kuunnella kerrasta toiseen samaa satua. Monet lihavat myös vakuuttelevat miten vähän he syövät, eikä lihominen voi mitenkään olla kiinni syömisestä. Lihaville mummoille puolestaan tekisi mieli sanoa, että lääkärinkin polvia särkisi, jos olisi koko päivän 40kg reppu ihraa selässä. Puntarin avulla potilaatkin saattavat ymmärtää, mistä nivelkuluma saattaisi johtua ja että lääkärillä on vähemmän konsteja auttaa potilasta kuin potilaalla itsellään.
Joillekin sairaalloisen lihaville ja ilmeisesti heikon itsekurin omaaville ei lopulta auta muu kuin laihdutusleikkaus. Ensin pienennetään mahalaukkua ja laihtumisen jälkeen leikataan venynyt nahka pois. Ei käy kateeksi anestesialääkäriä, lähemmäs 200kg painava potilas kun on helpompi nukuttaa ikuiseen uneen kuin herättää leikkauksesta. Onnistuisikohan laihduttaminen paremmin, jos potilaat ymmärtäisivät leikkausriskit?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
